Vanhenemisen arvokkuudesta

Aurinko paistaa, linnut visertää, on selvästikin tulossa kesäinen poutapäivä. Lonkkanivel on vaihdettu n.3 viikkoa sitten ja paraneminen on edistynyt hyvin. Onkin ihan perusteltua odottaa, että lonkkakivut on taakse jäänyttä elämää.
Näistä positiivisista asioista huolimatta mieli on apea, olo rauhaton ja monenlaiset huolet raastaa mieltä. Se on tämä vanhaksi tuleminen yllättävän vaikea asia hyväksyä. Väkisinkin tulee mieleen, että nyt korjattiin vasta "luuvikoja", ei vielä mitäään oikeasti hengen päälle käypää sairautta. Mutta ikää kun alkaa olla, niidenkin todennäköisyys kasvaa. Elämäntapojen muutos antaisi, ehkä, mahdollisuuden elää muutaman vuoden pitempään, ei kuitenkaan takaisi mitään. Loppusuorilla ollaan joka tapauksessa!
Tämä köyhyys ei suinkaan helpota tätä vanhenemisen ahdistusta. Terveyshuolien lisäksi on myös taloushuolet, onko varaa asua siellä missä haluaisi, omassa -50 luvun OK-talossa. Remppaa pitäisi tehdä, itse ei enää pysty, kalliiksi tulee muuten. Jätevesi- ja tulevaisuudessa ilmastomääräykset, vaativat investointeja, millä rahalla?
Jos olisi hyvät tulot, tai peräti varakas henkilö, näitäkään huolenaiheita ei olisi. Lisäksi voisi odotella lopullista hyytymistään matkustellen, hemmottelupalveluja käyttäen. Kukapa ei haluaisi saada esim. jalkahoitoja ja hierontaa viikottain. Auton katsastus ei jännittäisi, vene olisi "merikelpoinen"!
Totta on ettei raha tee onnelliseksi, mutta ehkäpä se auttaisi hetkittäin unohtamaan sen kylmän tosiasian, että elämä on kohta ohi.
Koska kohdallani näin ei ole, on pärjättävä muuten. Sen verran annetaan periksi, minkä kynnet luistaa! Arvokkaasti vanheneminen ei tule siis kysymykseen, joten piruillaan edes.
Tuosta tulikin mieleeni erään vanhan ja sairaan miehen kommentti. Se kertoo mielestäni symboolisesti koko sen voimattomuuden tunteen, jonka vanhuus ja varattomuus saavat aikaan, kanssaihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan. Em. henkilön vuoteen viereen,tietysti kutsumatta, oli ilmestynyt joukko nuoria naisia laulamaan, arvatenkin virsiä, kuolevalle. Aikansa katseltuaan ja kuunneltuaan ukkeli totesi:"Ois vittuu, ku ois voimoo"! Siihen loppui lässytys sillä kertaa ja "paremmat ihmiset", pääsivät, taas, päivittelemään.